|
Edelleen törmää lehtien palstoilla sanavalintoihin, joita ei voi olla kommentoimatta. Kun esimerkiksi hyvin jyrkkää ja tiukkapipoista uskonnollista asennetta nimitetään syväksi uskonnolliseksi vakaumukseksi, jokin pistää kovasti vastaan. Mielestäni jyrkkyys tai tiukkuus ja syvällisyys eivät kulje käsi kädessä. Jyrkän asenteen omaksunut ei välttämättä edusta ollenkaan syvällistä tietoa tai ajattelua. Pikemminkin usein on niin, että hyvin jyrkät asenteet ja mielipiteet omaksutaan varsinkin uskonnollisissa pienissä kuppikunnissa melko nuorena ja niistä pyritään pitämään kiinni enemmänkin asenteellisesti kuin jonkinlaisen syvällisemmän ajattelun kautta. Suomalaisissa pietistissävyisissä liikkeissä on kauan ihannoitu ns. uskoontuloa, joka muka takaa loppuiäksi varmuuden, minkä varassa ihminen kuvittelee olevansa kaikkien asioiden, myös moraalin asiantuntija. Kun on 'saanut' tai 'saatettu' tietyn piirin mukaiseen 'oikeaan uskoon', voikin sitten tietomäärän ohuudesta tai asioihin perehtymisen puutteesta huolimatta esiintyä syvän vakumuksen kristittynä. Syvällisyyteen tai syvään uskonvakaumukseen kuuluu monipuolista pohdintaa, tiedon keräämistä ja analysointia ja asioiden arvottamista erilaisista näkökulmista. Syvään vakaumukseen liittyy myös kokemuksen kautta hankittua näkemystä ja ymmärrystä. Huomiota pitää kiinnittää näissä nykyisissä moraalikeskusteluissa kirkonkin yhteydessä myös siihen, että usko ja moraali ovat kaksi eri asiaa, eikä tiukka, usein 'sokea' usko itsestäänselvyytenä takaa hyvää moraalia. Historia ja kokemus on osoittanut, että hyvin asenteellisella ja jyrkällä uskolla on oikeutettu paljon väärinkäytöksiä ja ihmisarvoa alentavia toimia. Tämän päivän kirkossa ja seurakunnissa tarvitaan oikeanlaisen demokratian ja mielekkäiden käytäntöjen toteutumiseksi sellaista avoimuutta, missä ei hyväksytä minkään varjolla, eikä varsinkaan tiukkapipoisen fundamentalismin toimesta, 'tarkoitus pyhittää keinot' ajattelua, toimintaa tai hyssyttelyä. Kirkon demokratian ja avoimuuden esitaistelijoina pitäisi olla niiden tahojen, joilla on siihen valtaa ja mahdollisuuksia: piispojen, tuomiokapitulien, kirkkohallituksen ja kaikkien kirkon sekavan byrokratian hallintovaltaa käyttävien. Samalla on korostettava, ettei yhteisiä hyviä pelisääntöjä voi uhrata sokean, tyhjän uskon alttarille. Tämä on mielestäni entistä tärkeämpää juuri nyt kun asenteet tuntuvat vain kovenevan niillä, joilla on omasta mielestään se 'ainoa oikea usko'. Kokemus on osoittanut, että moraali pettää useimmiten siellä, missä kuljetaan uskonasioissakin laput silmillä. Ja tämä ei ole aprillia! Heikki Rantala, kirkkoherra
|
